Segmenttikoodinäytön ja painetun piirilevyn välille on pääasiassa kolme tapaa: seepra-nauha, metallijohdin ja johtava kalvo (FPC). Näillä kolmella menetelmällä on omat vahvuudet ja soveltamisala on erilainen.
Seepra-liitosyhteyden suurin etu on se, että se on helppo asentaa ja irrottaa. Sitä käytetään yleisimmin segmenttikoodin näytöissä ja merkämoduulissa. Haittana on se, että tilavuus on suuri, suorituskyky kovassa ympäristössä on heikko ja piirilevyn pintapäällysteen on oltava korkea.
LCD-segmentin koodi LCD-näyttö
Metallilankaliitäntämenetelmän suurin etu on se, että se on luja ja luotettava, ja nestekidenäytön elektroditangot on helppo asentaa ottamisen jälkeen. Tärkein haitta on se, että tilavuus on suuri ja näytön elektrodin korkeus on laaja. Lisäksi tarvitaan myös lasin paksuutta, joten sitä käytetään usein silloin, kun instrumenttityyppisten elektrodien määrä on pieni ja ympäristö on huono.
Ohjaava kalvo on yleisimpi laajamittaisen pistematriisikoodinäytön tyyppi. Tärkein etu on se, että se vie pienen tilan ja on kevyt paino eikä sillä ole vaatimusta painetun piirilevyn suhteellisesta sijainnista, ja se soveltuu erityisen hyvin monen elektrodin tiheään järjestelyyn. Haittapuoli on, että sitä ei voida purkaa, ylläpito on vaikeaa, ja johtava kalvo voi rikkoa vaikeassa ympäristössä.
Nestekidenäyttöjen kehittymisen myötä eri yhteysmenetelmien tekninen taso paranee jatkuvasti. Jos seepra-nauhojen etäisyys pienenee ja pienenee, sähköä johtavan kalvon suorituskyky paranee ja paranee ja asennusolosuhteet ovat myös laajemmat ja laajemmat. Käytännön sovelluksissa käytettävä menetelmä olisi määritettävä tapauskohtaisesti.
